Kolme interventiota vaihtoehtopedagogiikkaan

23 tammikuun, 2010 · Filed under Freire, Luovuus

1) ”Onko lopetettava vaihtoehtopedagogiikasta puhuminen”?

Vaihtoehtopedagogiassa on paljon hyvää. Joskus on mukavaa olla vaihtoehtopedagogi: jo nimi kertoo siitä, että kaiken ei tarvitse aina olla samalla tavalla; että vaihtehtoja on olemassa. Ei vaihtohtopedagogiikka kuitenkaan ole aivan ongelmatonta.

Ensinnäkin: nimikkeenä vaihtoehtoisuus on reaktiivista ja sisällötöntä. Tavallaan palataan muinaiseen kysymykseen siitä, tuleeko muna vai kana ensin – onko ns. tavallinen pedagogia siis olemassa ensin ja vaihtoehtoisuus ilmestyy sitten myöhemmin, vaihtoehdoksi tavalliselle? Voi tietysti ajatella, että vaihtoehtoisuus on jotain joka kehittää ja parantelee tavallista. Mieluummin kuitenkin ajattelisin niin, että vaihtoehtoisuus tulee aina ensin. Mutta miten vaihtoehto voisi syntyä ennen tavallista? Siksi, että se etsii uusia toimintamahdollisuuksia, autonomiaa ja vapauden tiloja, joihin vallitseva järjestelmä sitten reagoi: joko se torjuu ne tai yrittää ottaa ne haltuun. Tämän vuoksi halusin siis löytää vaihtoehtopedagogialle jonkin toisen nimen.

Tärkeää on, ettei passivoiduta: ei ainakaan saa jäädä haikailemaan mennyttä koulua, jossa vielä oli sentään jonkin verran vapautta ja opetussuunnitelma ei ollut aivan niin puristava. Ei voida jäädä käymään sivistysyhteisunnan puolustustaistelua kasvottomia markkinavoimia, pisa-tutkimuksia ja valtakunnallisia tasokokeita vastaan, sillä se taistelu hävitään aina. Sen sijaan tarvitaan positiivisia ja sisällöllisiä vaatimuksia. Mitä me haluamme koulutukselta? Mikä on koulutuksen tehtävä? Tarvitaanko koulutusta? Eikä siis tule kysyä, miten leikkaukset voitaisiin pitää mahdollisimman pieninä tai miten sivistysyhteiskuntaa voidaan puolustaa.

Vaihtoehtopedagogiikan pitäisi siis kyetä luomaan uusia toimintamalleja, uusia tiloja, odottamattomia katkoksia, jos se ei tiedä mitä haluaa, se kuihtuu väistämättä pois. Jos sitten ei saa puhua vaihtoehtopedagogiasta, mitä tilalle? Mikä voisi olla ”vaihtoehtoisuuksia” yhdistävä tekijä? Ja voiko sellaista edes olla olemassa? Ajattelisin, että voi. Vaihtoehtoisia suuntauksia yhdistäväksi tekijäksi voisi hahmottaa opiskelijan, oppijan tai oppilaan asettamisen keskiöön, niin että lähdetään liikkeelle hänen tarpeistaan, haluistaan ja kiinnostuksistaan. Ei siis niin, että opettajat etsivät tehokkaampia tai hauskempia tapoja opettaa niitä asioita, mitä joko itse haluavat tai opetussuunnitelma määrää. Kytkeydytään siis autonomian ja myös vastarinnan perinteeseen, sillä opettajan on pystyttävä toimimaan itsenäisesti. Liikkeelle täytyy lähteä kysymyksistä ”miksi? ja ”mitä?”; vasta sitten voidaan pohtia kysymystä ”miten?”.

2) Luovuus ja kommunikaatio: tämän päivän kuri ja järjestys

Joskus kauan sitten koulu oli tylsä, mekaaninen, mykkä ja kurinalainen. Oppilaat olivat omilla paikoillaan ja opettaja omallaan. Tehtävät olivat vuodesta toiseen samoja. Ne tehtiin yksin. Vastattiin silloin kun kysyttiin ja muulloin ei sanottu mitään. Entä nyt? Istutaan ryhmässä ja tehdään ryhmätöitä. Keskustellaan. Sovelletaan tehtäviä ja sidotaan ne ajankohtaisiin tapahtumiin. Tehdään itsearviointeja ja käydään arviointikeskusteluja. Jos aiemmin oli imperatiivina ”ole hiljaa ja tee niin kuin käsketään” niin nyt se on ”puhu, kommunikoi, luo yhteyksiä, verkostoidu, sovella, ole luova”. Tässähän on tietysti paljon hyvää. Välillä kuitenkin tuntuu, että jatkuva puhuminen, tuottaminen ja luominenkin käyvät raskaaksi ja olisi mielellään ihan hiljaa, jättäisi ryhmätyöt muille ja vastaisi vain kysyttäessä.

Luovuus ja kommunikaatio ovat nyky-yhteiskunnassa taloudellisen kasvun keskeisiä moottoreita. On kuitenkin suuri ero siinä, halutaanko niitä suojella vai halutaanko ne tuottaa: jos ajatellaan, että ihminen on olemukseltaan luova, on keskeistä tämän luovuuden suojeleminen ja autonomian rakentaminen sen ympärille. Toisin sanoen on siis pyrittävä takaamaan itsenäinen oikeus luovuuden käyttöön. Jos taas ajatellaan, että luovuus on tuotettava jollain tavalla, päädytään siihen, että ihminen ei olemukseltaan ole riittävän luova tai ainakaan ei oikealla tavalla luova. Ja oikea tapa tietysti se, jonka tämänhetkinen talous arvottaa korkeimmalle – siis kyky innovoida kiireisessä ja alati muuttuvassa ympäristössä; kyky ratkaista monimutkaisia (mutta valmiina annettuja) ongelmia paineen alla ja niin edelleen. Luovuuden tehtävä on siis vastata kysymykseen miten?, muttei koskaan kysymyksiin mitä? tai miksi?

Luovuuteen ja innovaatioon liittyy myös kysymys ohjauksesta ja kontrollista. Luovuus sinällään on aina jotain uhkaavaa ja uutta ja vaatii seurakseen kontrollia. Hallitsematon luovuus on vaarallista. Sitä pyritäänkin jatkuvasti kontrolloimaan ja asettamaan rajoihin: tätä laimentamisen prosessia voitaisiin ehkä kutsua innovaatioksi. On siis oltava luova, muttei liian luova ja luova, muttei kyseenalaistava.

Miksi luovuutta sitten tavoitellaan? Pitäisikö sitä tavoitella? Onko luovuus hyvä asia? Tämän pohtiminen tulisi aloittaa siitä, että määritellään mitä kasvatuksella ja oppimisella tarkoitamme ja mitä niiltä toivomme. Itse ajattelisin, että ensisijaista on autonomian vahvistaminen ja tukeminen, sillä toisin kuin luovuus, se ei synny itsestään. Tarvitaan tilaa, jossa voidaan toimia omista lähtökohdis-ta käsin ja itse asetettujen päämäärien hyväksi. Yksi keino tähän on katkosten ja tyhjiöiden luominen – tilojen, joiden merkitystä ei ole annettu ennalta, vaan jotka avautuvat joutilaisuudelle, tyhjäkäynnille ja hitaudelle, joiden kautta vuorostaan voi syntyä jotain itsenäistä ja vahvaa.

Kyse on siitä, että suuri osa nykyisistä töistä suorastaan elää luovuudesta. Luovuus ei kuulu enää harvojen ja valittujen kulttuurieliitille. Nyky-yhteiskunta ja nykytyö samanaikaisesti kannustaa ja vaatii olemaan luova ja ratkaisemaan jatkuvasti uusia ja ennen kohtaamattomia ongelmia (ja samoin toimii myös koulu). On kuitenkin ero sen välillä, käytetäänkö esimerkiksi taiteellista luovuutta jonkin tunteen, tilanteen tai taistelun kuvaamiseen ja kommunikoimiseen vai jonkin tavaran myymiseen. Luovuus siis vie vain tiettyyn pisteeseen ja siitä eteenpäin on etsittävä toisia käsitteitä ja tavoitteita. Voitaisiin ehkä sanoa niinkin, että luovuus on menetelmä tai keino johonkin, mutta ei auta tavoitteen tai määränpään asettamisessa. Eli kyse on siitä, miten ihminen käsitetään, mitä koulutukselta ja oppimiselta halutaan ja mitä esimerkiksi koulun tulisi tehdä. Mielestäni ensisijaista on autonomisen toiminnan tukeminen ja mahdollistaminen, ihmisten itsenäisyyden tukeminen ja samalla yhteistyön helpottaminen. Olennaista on kuitenkin se, että ihmiset voivat itse asettaa tavoitteensa ja toimia elämässään tavoilla, jotka kokevat itselleen mielekkäiksi ja pyrkiä päämääriin, ovat itse asettaneet. Ehkä voitaisiin sanoa, että keskeistä on vapaus päättää omien ajatusten käytöstä.

3) Mitä koulussa opitaan?

Lopuksi haluaisin vielä palata havaintoon, jonka olen usein tehnyt itsestäni ja joka saa vahvistusta aina opettaessani. Kyse on siitä, että koulussa mielestäni harvoin opitaan sitä, mitä siellä pitäisi oppia. Häkellyin eräänä päivänä ajatellessani, että olen istunut maantiedon ja biologian oppitunneilla ainakin 500 tunnin ajan, mutta en silti tunnu osaavan alkeellisimpiakaan asioita.

Kaikesta huolimatta, kun lukee opetussuunnitelmaa tai puhuu opettajien kanssa, syntyy usein mielikuva, että kasvien nimet, sijamuodot, historialliset aikakaudet, sävelasteikot, toisen asteen yhtälön ratkaisukaavat, pesäpallon säännöt tai niveljalkaiset olisivat juuri niitä asioita, joita koulussa opiskellaan. Ja kuitenkin jos näitä asioita todella haluaa oppia, tapahtuu se käytännössä itse ja käy hyvin helposti.

No, voidaanhan tietysti sanoa, että koulussa tutustutaan kaikkeen, jotta jokainen voisi löytää sieltä sen oman nurkkauksensa, jonka asiat sitten opettelee itsekseen kunnolla sen jälkeen kun on ensin tajunnut, että on juuri tästä kiinnostunut. Kyllä kyllä, mutta miksi kaikki silti opetellaan yksityiskohtaisesti ja mekaanisesti, jos tarkoituksena on vain tehdä nopea katsaus, tutustua ja löytää oma intressi?

Tässä ei kuitenkaan ole mitään epäloogista, sillä mielestäni koulussa opiskellaan ennen kaikkea valtasuhteita – mutta näitä ei opiskella teorian tasolla vaan ne eletään ja uurretaan omaan ruumiiseen. Koulu opettaa oppituntien ja oppiaineiden jaolla, koulurakennuksen arkktitehtuurilla, luokan istumajärjestyksellä, opetuskeskustelun puheenvuorojen jaolla, opettajan tarkkailevalla ja hyväksyvällä katseella, arvosanoilla, koulukiusaamisella, huutojaoilla, ruokajonoilla ja välituntivalvojilla. Koulu tuottaa tietynlaista subjektiviteettia ja uusintaa tiettyjä valtasuhteita.

Tästä aukeaa kuitenkin myös olennainen mahdollisuus toisin toimimiselle. Jos koulun varsinainen sisältö eivät ole ne oppiainekohtaiset asiasisällöt ja ”aineenhallinta”, joihin päähuomio tavallisesti kohdistetaan ja joiden huonosta jamasta opettajanhuoneessa keskustellaan, vaan jokaisella tunnilla, välitunnilla ja niiden väliin jäävällä ajalla uusinnettavat valtakäytännöt, voi aivan tavallisessakin koulussa toimia vapauttavasti.

Pohjimmiltaan kyse on siis oppilaan ja opettajan suhteesta: onko opettaja korokkeella seisova tai kateederin takana istuva auktoriteetti vai onko hän oppilaan kanssa samassa veneessä? Tehdäänkö tunneilla sitä, mikä ohjeissa lukee vai sitä, mikä yhdessä todetaan kiinnostavaksi? Miksi koulussa ollaan?

Jokainen tilanne, jossa perinteinen auktoriteetti horjuu ja jossa oppilas huomaa tulevansa kohdelluksi sananvaltaisena ja täysarvoisena, voi olla voimauttava tilanne. Sellaiset kokemukset vahvistavat oppilaan autonomiaa ja synnyttävät uskon siihen, että oma elämä on ehkä sittenkin myös omissa – eikä vain yhteiskunnan, vanhempien, opettajien, sukulaisten, kaverien, tiedotusvälineiden tai talouden – käsissä. Tällaisesta mikropolitiikasta kasvaa vapaus ja kyky itsenäisyyteen.

Otava 22.1.2010

Advertisement