Kasvatus ja arvot -seminaari

7 lokakuun, 2008 · Filed under Tapahtumista

Kriittinen korkeakoulu järjesti viime lauantaina 4.10.2008 Kasvatus ja arvot -seminaarin, jossa pohdittiin kasvatusta ja arvoja, yhteiskuntaa ja koulua, luovuutta ja mielikuvitusta, ihmisyyttä ja yhteisöä.

Tieteiden talolla 5. kerroksen salissa oli paikalla aamutuimaan liki 60 henkeä, joista noin 15 henkeä voidaan lukea ”nuoriksi”, eli suurin osa väestä oli keski-ikäisiä tai yli. Parhaimmillaan 80 hengen sali oli päivän mittaan melkein täynnä. Tilaisuuden ”puheenjohtajina” toimivat Tiina Suojanen-Saari, Eero Ojanen ja Timo Jantunen.

Seminaarissa oli kaikkiaan 10 alustusta, sekä niiden lisäksi kommenttipuheenvuoroja ja yleisökeskustelua. Seuraavassa lyhyt kooste seminaarin keskeisistä teemoista. Laajemmat muistiinpanot kaikista alustuksista ja kommenttipuheenvuoroista olen kirjannut yrittäen olla kommentoimatta alustusta. – keskustelua varmasti syntyy opintopiirissämme. Yleisökeskustelua tilaisuudessa ei valitettavasti ollut paljoa, koska aika oli tiukoilla: alustusten oli määrä olla 20 tai 30 minuutin pituisia, mutta yllättäen monetkin niistä venyivät… – ja usein vasta lopussa puhuja pääsi pointtiinsa, joka sitten saattoi jäädä hieman avoimeksi, kun aika loppui.

Nimensä mukaisesti seminaarissa käsiteltiin kasvatuksen taustalla vaikuttavista arvoista, ja yleisemminkin kasvatuksen filosofisista perusteista. Filosofiset pohdinnat olivat osin aika teoreettisia, eikä välttämättä puhuttu mitä arvot aiheuttavat käytännössä. Jossain määrin se, että arvo-asia oli seminaarin keskiössä, tuntui jopa rajoittavan pohdintoja: välillä näytti, etteivät puhujat uskalla reilusti sanoa, mitä ajattelevat, jos ei ole valmiina kantaa siihen, miten ajatukseni nyt suhtautuu arvojen filosofisiin perusteisiin – jossain välissä kommentoitiinkin, että on aivan turha saivarrella arvojen alkuperästä…

Paljon kuitenkin uskallettiin sanoa paitsi arvoista, koulusta ja kasvatuksesta, luovuuden ja mielikuvituksen merkityksestä, ihmisyydestä, yksilöstä ja yhteisöstä. Yhteisiä ajatuksia eri puhujilla oli paljon. Voimakkaimpina eri alustuksissa välittyivät seuraavat:

• Nykyisessä koulujärjestelmässä (ja ehkä yhteiskunnassammekin) on jotain vikaa
• Tämä vika liittyy siihen, että koulu painottaa tietoa ja järkeä, ei tunnetta ja ihmisyyttä; koulu  ei suhtaudu ihmiseen kokonaisvaltaisesti.
• Koulu on myös liikaa ulkoapäin ohjattu, ei siis oppilaasta (ihmisestä) lähtevä, vaan esim. työ- tai talouselämän vaatimuksille perustuva. Koulujen (ja kasvatuksen) vapautta tulisi lisätä.
• Ihmisyys on arvo sinänsä; jokaisessa oppilaassa on tämä arvo, ja häneen tulee suhtautua sen mukaisesti.
• Kasvatukseen ja kasvamiseen liittyy jotain hankalasti kuvattavaa, selittämätöntä, mysteerinomaista; hyvää kasvatusta ja kasvatussuhdetta on vaikea kuvata tyhjentävästi.
• Ihmisyyteen kuuluu luottamus toiseen ihmiseen – tähän perustuu hyvän kasvatuksen mahdollisuus. Ihmistä ei tarvitse holhota. Ihminen ei ole toiselle ihmiselle susi, vaan ihminen.

Puheenvuorot:

Seminaarin avaus
Timo Jantunen kertoi seminaarin taustasta ja kertoi, että pyrkimyksenä olisi pysähtyä ruotimaan arvojen juuria. Tärkeää olisi myös nostaa esille kestäviä arvoja.

Totuus, hyvyys ja kauneus – kovat tosiasiat Eero Ojanen

Ojanen pohti aluksi arvojen ongelmaa ja arvojen olemassaoloa yleisellä tasolla. Hänen mukaansa arvojen objektiivisuutta korostetaan liian vähän ja arvojen objektiivisuutta on vaikea myöntää. – Eihän sitäkään pohdita, onko talous olemassa. ”Arvot nyt ovat sellaisia kuin ovat.”, kuittaa Ojanen. Arvojen kriteerien ei Ojasen mukaan tarvitse olla joka ikisen maailman ihmisen hyväksymiä ollakseen objektiivisia. – Yleensä ajatellaan, että jollei kriteereitä tai arvojen olemassaoloa pystytä todistamaan, ajatellaan että arvot ovat subjektiivisia. Arvot sosiaalisena konstruktiona ei ole Ojasen mukaan vastaus arvojen perimmäiseen luonteeseen. Ojanen rinnastaa arvot kieliin: yhteisen kielen puhujat puhuvat samaa kieltä, ymmärtävät toisiaan, mutta kieli on kuitenkin monitulkintainen. Jokaisella on omat suhteensa arvoihin, mutta luommeko me kaikki arvomme tyhjästä, kysyy Ojanen. (Alustuksen perusteella vastaus tähän on kielteinen.)
Ojasen mukaan objektiiviset arvot liitetään turhaan ja liian usein autoritaarisuuteen ja totalitarismiin, mutta näin ei pitäisi tehdä, koska asia on jopa päinvastoin: yhteiset arvot ovat edellytys esimerkiksi suvaitsevaiselle keskustelulle; auktoriteetin määräämät arvot sen sijaan ovat subjektiivisia. Ääri-ilmiöt liittyvät Ojasen mukaan juuri arvojen subjektivismiin ja relativismiin.

Millaisia arvot sitten ovat? Useiden filosofien mukaan hyvyys, totuus ja kauneus ovat objektiivisia arvoja. Ojanen haluaa nähdä arvot nämä pikemminkin maailmaa ylläpitävinä ”kovina tosiasioina” kuin vain ideoina. ”Näitä me emme valitse, vaan elämme niissä.” Loppukaneetikseen Ojanen ehti alustukseen varatun ajan päättyessä vielä mainita, että nämä arvot kuuluvat ihmisen (”aivan liian vähän tutkitun”) ylitajunnan alueelle.

Arvot yhteiskunnassa – arvokeskustelu koulussa Terho Pursiainen

Terho Pursiainen aloitti alustuksensa kommentoimalla Ojasen esittämiä ajatuksia ja pyrkien tuomaan arvot konkreettisemmalle tasolle: ”Arvo on asia, joka on arvokas. Olemme halukkaita luopumaan jostakin toisesta tämän hyväksi.” Pursiaisen mukaan arvot näkyvät siinä, mihin ihminen käyttää elämänsä resurssit. Pursiaisenkin mukaan on olemassa asioita, joita ”olisi syytä arvostaa”. Esimerkkinä Pursiainen mainitsee moraalin: se perustuu keskinäisele luottamukselle, joka on ihmisille yhteinen piirre.

Pursiainen tuo esiin yhteiskunnan arvojen ja koulun arvojen välisen jännitteen: Mediassa kohtaamme joka päivä yhteiskunnallista kiusaamista esimerkiksi tosi-tv-ohjelmissa ja tv-kilpailuissa iltapäivälehtien journalismissa. Onko ihme, jos koulussakin kiusataan? Toisena yhteiskunnallisen kiusaamisen muotona Pursiainen mainitsee demokraattisen vaikuttamisen periaatteen, jossa keinoja kaihtamatta kilpaillaan kansan suosiosta. Pursiainen korostaa, että koulu on nähtävä osana yhteiskuntaa ja että koululaisia on valmennettava siihen yhteiskuntaan, jossa eletään eikä johonkin muuhun. Samalla koulu on kuitenkin nähtävä myös kumouksen välineenä. Oppilailta on odotettava kumouksellisuutta, ja on pyrittävä toimimaan sietämättömän yhteiselämän muuttamiseksi.

Pursiaisen mukaan ihmisarvon käsite on otettava koulun sisäisen arvokeskustelun pohjaksi. Mutta kenen agentti koulu perimmältään on? Tässä Pursiainen nostaa esiin hobbesilaisen ihmisarvon, jonka hän näkee ”epäilemättä oikeutettuna näkökulmana yhteiskunnallisessa ja koulukeskustelussa, vaikkakin se on ikävä ajatus ihmisarvosta”. Kuvaavana esimerkkinä Pursiainen vertaa Jeesuksen ja Osama Bin Ladenin hobbesilaista ihmisarvoa. Taustalla on ajatus: ”jotta ihmiset olisivat toisilleen mahdollisimman paljon hyödyksi ja iloksi”. Näihin ajatuksiin Pursiainen liittää Kantin näkemyksen jokaisesta ihmisestä itseisarvona – ihminen on päämäärä itsessään. Hobbesin ja Kantin välinen ”sanakirjajärjestys” on Pursiaisella: ”Kant ensisijainen, sitten vasta Hobbes”. Näin ollen koulun tehtävänä on kasvattaa sellaisia kansalaisia, jotka tunnustavat toisen ihmisen itseisarvon ja antavat sille mahdollisimman paljon tilaa. Koska pelkkä tilan antaminen ei riitä, kolmas periaate ja koulun tehtävä on empowerment, eli yksilön merkitys hänelle itselleen tai voimaantuminen. Tämän Pursiainen näkee ehkä koulun vaikeimpana tehtävänä.

Lopuksi Pursiainen kokoaa koulun agentuurin (asiatahon) seuraavasti:
1.    yhteinen ihmisyys ja ihmisarvo
2.    oppilas, sitoutuminen oppilaan omaan näkökulmaan
3.    yhteinen hyvinvointi
” –  ja tässä tärkeysjärjestyksessä.”
(Alustuksen runko ja Pursiaisen kirjoittamat lehtijutut osoitteessa: www.terhopursiainen.fi.)

Kommenttipuheenvuorot:
Veli-Matti Värri:

• toivon horisontti oltava läsnä, ja näissä esityksissä oli
• saivartelu arvojen alkuperästä on turhaa
• lapsi odottaa meiltä vastuuta ja ratkaisuja, lapsesta on pidettävä huolta
• arvojen dualismi valistuksen jäljiltä: irti uskonnosta > historiallinen todellisuus
• diskurssien ristiriidat: yhteisöllisyys >< kilpailu, rankkeeraaminen. – ”Olemme OECD-koulun piirissä”
• Mitä tarkoitetaan siis yhteisöllisyydellä?
• Kasvatusperspektiivin palauttaminen: eletään antiessentialismin aikaa, ja on paljon rinnakkaisia kertomuksia (uskonto, tiede jne.) – tämä perusdilemma voi aiheuttaa esim. nihilismiä ja yli-ihmisoppia, jos arvot asetettava yksin muista riippumatta.

Simo Skinnari:

• työelämän todellisuus tunkeutuu kouluun: työelämässä ihminen aina korvattavissa > elämän tarkoituksettomuuden kokemus
• Mikä sitten saa ihmisen kokemaan itsensä arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi? – rakkaus
• …”että Pekka löytäisi pekkuutensa”

Yleisökommentit:

• aikuisten vaihtuvuus on uhka lasten yhteisöllisyydelle > vaihtuvat opettajat > opettajan ihmisarvo laskee > ”aina tulee uusia opettajia”
• Pursiaisen vastaus yleisökysymykseen siitä, onko nykykoulu kumouksen väline, ja jos ei, miten se voisi sellaiseksi tulla: ”Ei minulla ole sellaista empiiristä tietoa, että voisin ottaa kantaa koko koululaitoksen nykytilasta.”

Hyvä kasvatus kautta aikojen – Sisyfoksen työtä. Kaksi askelta taakse ja yksi eteenpäin. Heikki Marjomäki

Heikki Marjomäki aloittaa alustuksensa viittaamalla otsikkoonsa todeten, että ”ei ole hyvää kasvatusta kautta aikojen; on vain pyrkimyksiä tavoittaa se eri aikoina”. Marjomäen mukaan kasvatuksella on januksenkasvoinen luonne, ja se on aina jotakin ”ei vielä” – aina tilassa ja ajassa olevaa, uuteen ja tulevaan pyrkivää. Toisaalta kasvatus voi olla myös reaktiota, pyrkimystä hallita mennyttä ja jotakin jo koetun välittämistä – ”ei enää”. Vaikka kasvatus voi olla uuteen ja tulevaan suuntautuvaa, se on kuitenkin aina januksenkasvoisen luonteensa vuoksi traagisella tavalla samalla epäajanmukaista, riittämätöntä ja kestämätöntä.

Alaotsikossaan Marjomäki lainaa V.I. Leniniä, mutta mainitsee varoittavina, monologista kasvatusta edustavina esimerkkeinä neuvostoajan (Stalinin) yhteisöllisen kasvatuksen ja Platonin ihanneyhteiskunnan. Tässä yhteydessä Marjomäki viittaa Richard Sennettin tuhoavan yhteisöllisyyden käsitteeseen. Hyvä kasvatus on aina dialogia ja siihen pyrkimystä. Silloin on myös mahdollisuus vetäytymiseen ja yksinäisyyteen, Marjomäki viittaa Zieheen. Hyvässä kasvatuksessa toimii kunnioituksen ja vastavuoroisuuden jännite, ja näiden periaatteiden noudattaminen.

Seuraavaksi Marjomäki pohtii kasvatussuhdetta muistuttaen, että kasvatuksen teorioissa on aina kuviteltu oppilas, jonka kanssa pyritään kohti jotakin ”ei vielä”. Miten kasvattaja ja kasvatettava löytävät paikan, joka on intensiivinen, kiehtova, outo, vieras ja jotakin eriaikaista? Näissä kasvatussuhteen tekijöissä piilee suhteeseen sisältyvä houkuttelevuus.

Marjomäen mukaan kasvatuksessa tärkeää on khairos, ei khronos: ”ei auta, jos oppilaalle sanotaan, että ymmärrät kyllä tämän tiedon tärkeyden sitten ensi vuonna… vastaus on annettava heti, ei vuosien päästä.” Näin kasvattajan tehtävänä on tuoda tällainen otollinen hetki ulottuville.

Vihdoin Marjomäki pääsee otsikkonsa ”kautta aikojen” -osaan. Historiakatsauksessa Marjomäki nostaa esiin renessanssin ja humanismin keskeisinä tekijöina. Kyseeseen tulevat Petrarcan vuorimaisema ja minän löytyminen, Rabelais’n Pantagruelin kasvatus, Pico della Mirandola ja Montaigne. Renessanssihumanismi avasi oman minän merkityksen: ihminen ei ole tyhjä taulu. Myös Rousseaun Emilé  ja Goethe saavat paikkansa kasvatuksen historiassa: Rousseaun perintönä se, että ”vain omakohtaisin ponnistuksin saavutettu tieto on merkityksellistä” ja Goethen lisänä tälle se, että tämä tapahtuu ”kokemuksen vapaassa hengessä”.

Antiikin lahja eurooppalaisille olikin juuri ajatus vapaiden ihmisten kasvamisesta – kasvaminen ja oppiminen voi tapahtua vain vapaassa ilmapiirissä, ei missään muussa. Keskiajan kirkkoisiltä periytyy ajatus kasvamisen ja kasvatuksen hengellisestä, vieraasta, oudosta ja tavoittamattomasta luonteesta. Siihen liittyy mysteeri, eikä sitä voi selittää puhki. Renessanssin ja humanismin perintöä on ihmisen arvo ja kasvatuksen optimistinen ulottuvuus. Valistuksen ajalta periytyy ristiriitaisuus, jonka halkeamista elämme tällä hetkellä. 1800-luvun uushumanismi ja romantiikka toi kasvatukseen kansallisen ohjelman ja fichteläisen ajatuksen uutterasta ihmisestä; 1900-lukua leimasi autoritaarisen ja antiautoritaarisen ajattelutavan kamppailu. Tästä kilpailusta syntyi paljon vaihtoehtoisia tapoja ajatella kasvatusta, ns. vaihtoehtopedagogioita, ja esim. Deweyn ajatukset on hyvä esimerkki tästä. Nyt kasvatus voisi Marjomäen mukaan palata antiikkiin: pitäisi elvyttää retoriikka ja dialogi – ja vain taivas on rajana.

Hyvän kasvatuksen ehdot Veli-Matti Värri

Värri esitti puheenvuoronsa alkuun kysymyksen ”mistä perusta kasvatukselle”? Vastaus voisi hänen mukaansa löytyä Buberin ajatuksesta, että kasvattajan tehtävä on välittää kasvatettavalle olennaisia asioita maailmasta. ”Mitä nämä olennaiset asiat sitten ovat?”, kysyy Värri seuraavaksi. Värrin mukaan kasvatuksen ehdoton lähtökohta on lapsi, ja myös kasvatusvastuussa olevan on oltava valmis kasvamaan.
Värri viittaa nykyään vallitsevaan arvorelativismiin, joka synnyttää ”musertavia haasteita”, kuten eriarvoistumiskehitys ja kulutuskeskeinen individualismi. Koska ihmiseltä puuttuu moraalinen suunta, syntyy anomian tunnetta ja arvostuksen tunteen puutetta. Ihmisellä on tarve tulla hyväksytyksi ja kuulua johonkin. Tässä Värri viittaa Richard Sennettiin ja Axel Honnethiin, ja kysyy, kasvaako nuori eeroksen vai thanatoksen piirissä? Kulttuurissamme on vahvasti läsnä thanatos, mikä ilmenee esimerkiksi extreme-elämysten hakemisessa.

Värrin mukaan tärkeää olisi olemassaolon arvon välittäminen nykyisessä suorituskeskeisessä ja kilpailukykyä korostavassa yhteiskunnassa. Värri esittää myös joukon kasvattajan eteen nousevia kysymyksiä: Mitä moraalisubjekti voi tarkoittaa nykypäivänä? Mikä on se traditio, johon voi sitoutua? Miten löytää uusi elämänmuoto? Onko nykyajan ihanne liikemies? ”Liikemiehiäkintarvitaan, mutta…”
Tänä päivänä koulu on ”erittäin ristiriitaisten diskurssien alue”. Esimerkkeinä Värri esittää, että kansallispolitiikkamme on OECD-johtoinen, ja tuo esiin PISA-testien kääntöpuolen ja uhkia, kuten: ”Hyvä suomalainen koulumme standardoidaan (kuten USA:ssa esimerkiksi) ja koulua tehdään testejä varten.” Värri näkeekin kasvatuksen ”intellektuaalisena ja poliittisena haasteena”. Kasvatus ei saa olla pelkkää sosiaalistamista, vaan on tietoisesti otettava kantaa ihmisen ihanteeseen.

Lopussa Värri ottaa esiin sen, kuinka kasvatuksessa ”transsendentin käsite on tärkeä” esimerkiksi egoismin vastaisissa pyrkimyksissä. Alustukseen varattu aika kuitenkin lähenee loppuaan, eikä Värri valitettavasti ehdi tätä asiaa enempää avata, vaan totea lopuksi: ”Kasvattajina ollaan reformaation tarpeessa. On otettava todesta kysymykset ihmisestä, kasvatuksesta ja lapsuudesta.”

Mistä lapsi tulee – minne menossa? Lars Karlsson

Lars Karlsson kertoi aluksi edellisenä päivänä matkalla Saksasta Suomeen kuulleensa, että ulkomailla Suomeen liittyvä puheenaihe on tällä hetkellä PISA-tulosten ja kouluampumisten suhde. Karlsson esittäytyy nuorten kanssa työtä tekeväksi pastoriksi, ja lähtee liikkeelle nuoresta ja ihanteesta:

”Jos nuori jotakin on, hän on umpi-idealisti, etsii ihanteita.” Usein ihanteiden kohteena on joku aikuinen. Nuori etsii ihmisen mallia: hänen on oltava nimenomaan hyvä ihminen, ei mikään asiantuntija tai professori, vaan ”hyvä tyyppi”. Nykyään aikuisia ei paljoa ole tarjolla: ”Isoisät pelaavat golfia Lanzarotella.” Karlssonin mukaan media on tullut aikuisten tilalle, kasvattajaksi, ja tarjoaa osin keinotekoista ihmiskuvaa. Karlsson näkee taustalla Thomas Malthusilta ja Darwinilta lähtöisin olevat ajatukset vahvojen selviytymisestä ja taistelusta; rotuoppi ja kaksi maailmansotaa ovat tästä esimerkkinä. Lohdutuksena Karlsson näkee uusimmat tutkimustulokset, jotka ”onneksi osoittavat, että biologiassa vahvin onkin se, joka pystyy organisoitumaan”, ei se joka syrjäyttää tai tuhoaa.

Karlsson siirtyy tarkastelemaan ihmisen elämänkaarta ja ihmisen sisintä olemusta. Millaisena elämä näyttäytyy nuoren näkökulmasta? Eräs nuori oli Karlssonin kysyessä kuvannut, että hänen sisimpänsä on ”violetti ja lämmin”, joku toinen oli kuvannut sisintään lauluna, toinen äänenä. – Ihmisen sisin on siis jotakin ei-materiaalista, jota kuvataan sadun, mytologian tai uskonnon kielellä. Se voidaan ajatella ihmisen minuutena, omana kertomuksena, elämän tarkoituksena tai arvoina. Karlsson jatkaa laulu-vertausta: ruumis ja laajemmin koko ympäristö on ihmisen sisimmän, tämän laulun tai musiikin väline – soitin. Se, millainen suhde ihmisellä on näihin elämänsä ”soittimiin” (oma ruumis, läheiset, ympäristö, luokka, yhteiskunta jne.), on tärkeää. Esimerkkinä Karlsson mainitsee anoreksian, joka kuvaa, että ”en halua olla ittessäni”. Kasvattajan tehtävä on näin ”kuunnella lasta ja yrittää ymmärtää, mitä se nyt siinä yrittää laulaa”. Kasvatus on sitä, että tehdään tämä ”paikka asumisen veroiseksi” ja liitytään fyysiseen maailmaan ”musikaalisesti, kontrapunktisesti”.

Lopuksi Karlsson vielä huomauttaa, että tieto- ja taitoaineiden painotukset ovat väärin päin: taito- ja taideaineiden pitäisi olla kasvatuksen ydintä. Taito- ja taideaineissa ruumiillisuuden kautta muotoutuu myös suhde fyysiseen maailmaan.

Kommenttipuheenvuoro:
Rauno Haapaniemi

• Kasvatustieteellisen käytännön ja teorian välinen vuoropuhelu vielä valitettavan heikkoa
• kasvatuksen kentän moninaiset toimijat ovat nykyään ongelma kasvatettavalle
• opettajien pitäisi keskenään käydä enemmän dialogia
• nykyään korostetaan liikaa kasvattajaa valmentajana, ohjaajana tms. > pitäisi kiinnittää huomio kasvattajan ka kasvatettavan kohtaamiseen
• antiautoritaarisuus onneksi ojentaa kättä autonomisuudelle
• hyvä minä-kokemus syntyy parhaiten toisten kanssa
• olennaista on se, miten arvot näkyvät ja toteutuvat koulussa

Yleisökommentit:

• Vaikka on vähän aikaa yksittäiselle oppilaalle, on kuitenkin koko tunti aikaa koko ryhmälle. Tämä pitäisi ottaa paremmin huomioon. Sosiaalipsykologia puuttuu opettajankoulutuksesta. > Värri: ”Lisäksi puuttuu filosofia ja kasvatussosiologia!”
• Aina puhutaan vain yksilön huomioimisesta, mutta kuinka huomioidaan koko ryhmä. Yhteisöllinen pedagogiikka olisi tärkeä käsite.

Aivofysiologinen näkökulma arvoihin ja luovuuteen Matti Bergström

Matti Bergström ei päässyt paikalle, mutta Tiina Suojanen-Saari luki ääneen Bergströmin alustuksen. Otsikkona oli ”Väkivalta, sanavalta ja arvovalta – aivojemme kolme voimaa”. Bergströmin mukaan nämä kolme voimaa kehittyvät ihmisessä otsikon mukaisessa järjestyksessä – väkivalta on siis ensimmäinen ja alkeellisin vallan muoto. Arjessa ihminen käyttää valtaa vastakkaisessa järjestyksessä, aloittaen ”kulmien kohottamisella” (arvovalta), sitten huomauttamalla ääneen (sanavalta) ja lopulta turvautuen fyysiseen väkivaltaan. Bergström kuvaa arvojen ilmentymistä seuraavanlaisella, ilmeisesti aivofysiologisella kaavalla: V → I → E → M, jossa V on arvo → I on tieto → E on energia → M on ympäristö.

Bergström esittää kysymyksen, onko opettajilla riittävästi arvovaltaa ja sanavaltaa? Jos on käytettävä väkivaltaa, on jotain pahasti vialla. Bergström kuvaa, kuinka lapset ja nuoret hakeutuvat paikkoihin, joissa voivat kohdata tärkeänä pitämiään arvoja – kaduille, jengeihin ja nettiin. Bergströmin mukaan ne, jotka jäävät kouluun (joka ei vastaa heidän arvojaan?) häiriköivät, koska pyrkivät vain tasapainottamaan limbisen järjestelmänsä epätasapainotilaa.

Bergströmin mielestä on pyrittävä pehmeään, lempeään arvovaltaan. Nuorilla tulee myös olla tilaa valita omia arvojaan ja keskustella niistä.

Luovuus opettajankoulutuksessa Markku Niinivirta

Markku Niinivirta puhui luovuudesta, pedagogisesta luovuudesta ja luovuuteen kytkeytyvästä yhteisöllisyydestä. Niinivirran mukaan luovuus on peräisin ihmisen sisäisistä lähtökohdista – sitä ei voi opettaa eikä testata. ”Innovatiivisuus ei ole luovuutta; luovuus on edellytys innovatiivisuudelle.” Niinivirta esittelee Pallas Athenen patsaan, ja pohtii: ”Miten vähän siitä, mitä me tiedetään, menee toimintaan? Mikä on tiedon ja toiminnan suhde?”

Niinivirta esittelee kolme näkökulmaa luovuuteen: 1) historiallinen luovuus esim. ihmiskunnan henkisenä kasvuna, 2) psykologinen/persoonallinen luovuus sekä 3) luovuus yhteyksinä.
Arvoihin liittyen Niinivirta tuo esiin Reijo Wileniuksen esityksen siitä, miten itsetajuisuus ja arvotajuisuus ovat toisiinsa kytkeytyneitä hengen, sielun ja ruumiin kokonaisuudessa. Niinivirta tarkastelee Simo Skinnarin pedagogisen rakkauden käsitettä ja johtaa siitä oman näkemyksensä siitä, millaiset ovat ”Tulevaisuuden opettajan neljä luovaa ystävää”: filosofi edustaa tietoa, taiteilija taitoa, puutarhuri käytännöllistä järkeä ja kapellimestari viisautta. Tässä Niinivirta painottaa, että viisautta edustaa ”panulamainen” kapellimestari, joka pikemminkin ”kutsuu” soiton esiin kuin käskien ”osoittaa”.

Luovuus yhteyksinä muodostuu kolmen tekijän vuorovaikutuksesta: yksilö, toiset ihmiset ja työ/toimintakulttuuri (Csikszentmihalyi & Gardner). Niinivirta hahmottelee sitä, miten sosiaalisen luokkayhteisön henkinen kasvu ja luovuus kytkeytyvät yhteen: 1.–5. luokkien aikana opettaja on määräävämmässä asemassa (kolmiosaisen kuvion huipulla) oppilaan ja oppimisen ollessa alaosassa; 6.–12. luokilla asetelma kääntyy niin, että oppija onkin ylimpänä vahvemmassa asemassa. Tärkeinä tekijöinä Niinivirta pitää luottamusta sekä oppijan elämää ja sen mukana oloa tässä vuorovaikutuksessa: “Mikään ei saa ajaa elämän yli.” ja vasta vapaaehtoisessa (esim. korkea-) koulussa tieto ja oppiminen voi olla ensisijaisessa asemassa.

Suuri osa Niinivirran alustuksen asioista löytyy seuraavasta artikkelista: www.snellman-korkeakoulu.fi/media/pdf/Markun%20luovuusartikk.pdf.

Mielikuvituksen kasvattaminen koulussa Timo Jantunen

Timo Jantunen aloittaa alustuksensa kertomalla lapsuuden menettämistä kuvaavan Topeliuksen sadun Noorasta ja Selmasta. Jantunen on samoilla linjoilla Topeliuksen kanssa: koulu ei saisi sirpaloida lapsuuden maailmaa, eikä sen tulisi aiheuttaa sitä, että lapsi itse mitätöi lapsuuden maailman. Jantunen korostaa, että tahtoa, tietoa ja tunnetta tulee kasvattaa yhtäläisinä. Hän esittelee Steinerin ihmiskäsitykseen perustuvan piirroksen, jossa tieto kuuluu pään alueelle, tunne ylävartalon ja tahto raajojen alueelle. – Mielikuvituksen kasvattamiseksi kaivataan ”hengittävää satujen ja tarinoiden maailmaa”. Satuja pitäisi käyttää esimerkiksi historian opetuksessa eikä opetuksia saisi turhaan kavahtaa – ”Topeliuksen sadut ovat erittäin hyviä!”. Jantunen kannustaa opettajia noudattamaan samaa periaatetta kuin hän itse: ”Vähintään kerran vuodessa pitää tehdä näytelmä. Se on hyvä keino integroida oppiaineita.”

Jantunen kuvaa kasvatuksen keskeisiä tekijöitä puu-kuviolla, jossa puun rungon muodostavat ilo ja kasvun rauha. Puun neljä oksaa ovat

• toiminta tekemällä (esim. oppimistyylit; ajattelu, tunne, tahto)
• luonto (esim. aistimukset, tunnelmat, tutkiva oppiminen)
• vuorovaikutus (esim. leikki, työparit)
• mielikuvitus (kertominen, sadut, draamapedagogiikka ja leikki).

Ylimpänä, puun lehvästönä on pedagoginen rakkaus.

Mielikuvituksen ja yhteisöllisyyden kasvattaminen koulussa Helena Linna

Helena Linna kertoi alustuksessaan Ymmerstan koulun kirjallisuuspiiriopetuksesta ja koulunsa yhteisöllisyydestä. Ymmerstan koululla on periaatteena yhteisöllisyys ja sen tukeminen kaikessa koulun toiminnassa ja rakenteissa. Koulun motto on ”Jokaisen tarina on tärkeä”.

Linnan ajattelussa kirjallisuus, kirjoittaminen ja yhteisöllisyys kytkeytyvät narratiivisuuden käsitteen kautta: koko ihmiselämä hahmottuu kertomuksina ja ”ihminen on aina tarinankertoja” (Sartre). Linna tuo esiin Jerome Brunerin näkemyksen ajattelun paradigmaattisuudesta ja narratiivisuudesta. Paradigmaattisen ajattelun avulla pyrimme selittämään fysikaalista todellisuutta; narratiivisella ajattelulla sen sijaan psyykkistä ja henkistä todellisuutta. Narratiivisen ajattelun avulla ihminen myös rakentaa identiteettinsä ja löytää paikkansa kulttuurissa. Linnan mukaan nykykoulu perustuu paradigmaattisen ajattelun kehittämiseen. Linna korostaa tekemisen tapaa, eikä tiedon määrää: ”nykyään koulussa on liian kiire käydä suuri määrä materiaalia läpi.”

Seuraavaksi Linna kuvaa opetuksensa periaatteita. Pyrkimyksenä on luoda luokasta tarinankertojien yhteisö. Yhteisö muodostuu yhteisen intressin ympärille, ”aivan kuten golf-klubi”. Opetuksen on oltava koko ajan vuorovaikutuksellista, ja ihmisten on tunnettava toisensa, jotta hyvä yhteisö voisi syntyä. Kirjallisuuspiiri opetus tuo yhteisöllisen funktion kirjallisuuden opetukseen. Opettajien on tunnettava nuortenkirjallisuutta, jotta he osaisivat valita hyviä kirjoja piirin kirjalistalle – valitut kirjat tietenkin testataan oppilailla, eli vasta silloin selviää, onko opettajan valinta ollut hyvä; hyväksi havaitut kirjat pysyvät lukemistossa vuodesta toiseen. Lukulistasta oppilas saa vapaasti valita kirjan, tarvittaessa opettaja vinkkaa. ”Ja hyviltä kirjailijoilta löytyy myös niitä ihanteita!” Kirjallisuuspiirissä käsittelytapa on lukijalähtöinen. Näin kirjallisuus toimii minuuden ja toisaalta myös yhteisön rakentajana. Tarinat tulevat tosiksi dialogin kautta.

”Kirjoittamisen opetus on uskoa siihen, että oppilaillani on jotain sanottavaa.” Linnan pienet oppilaat tekevät omia kertomuksia sadutus-menetelmällä, jolloin isommat oppilaat kirjaavat tarinat. Ne julkaistaan kirjoina, joista tulee osa luokan omaa ”kirjastoa”. Kun oppilas uskoo itseensä tarinankertojana, on helpompi alkaa myös itse kirjoittamalla kertomaan omia tarinoita. Tarinan kertominen ja kirjoittaminen on myös yhteisöllistä: ideointia, palautetta ja testausta. Kirjoittamismotivaation takaa se, että saa kirjoittaa omia juttuja. Linnan oppilaat tekevät myös tarinateatteria, joka pohjautuu oppilaan kuulemiselle. Oppilas kertoo, ja toiset oppilaat rakentavat kerrotun näyttämölle.

Lopuksi Linna viittaa Isaac Basevis Singerin ajatukseen siitä, että on tärkeää tuntea, miten oma tarina sijoittuu tähän maailmaan. Mikä on se suuri tarina, johon haluan oman tarinani sijoittaa?

Kommenttipuheenvuorot
Veli-Matti Värri

• tunteiden tärkeys kasvatuksessa: empaattisuuden yhteys eettisyyteen > taito- ja taideaineiden yhteys etiikkaan ja arvotajuisuuteen
• itsensä virtualisoiminen > empatiakyvyn nihiloimista > siksi pedagogian tehtävänä on pitää maailma vireänä (ettei tarvitse virtualisoida itseään)
• Kritiikkiä Bergströmille, vaikkei hän olekaan paikalla vastaamassa: ei todistettua yhteyttä fysiikan ja arvotodellisuuden välillä, voimme hetkeksi unohtaa aivot.
• kehollisuus yhteydessä etiikkaan, samoin estetiikka yhteydessä etiikkaan…

Rauno Haapaniemi

• OPS:ssahan on arvot, jotka tulee siirtää oppilaille, ne tietenkin muuttuvat ja muokkautuvat
• Lea Pulkkinen, Kari Uusikylä ja Matti Rimpelä antaneet rohkeita lausuntoja, jotka – pahoin pelkään – unohdetaan, koska syvällinen keskustelu edellyttäisi, että me aikuiset muutamme tapojamme…
• kouluihin palautettava yhteisöllisiä rakenteita; yhteisöllinen pedagogia
• ennen yhteisöllisyyttä esim. lasten omissa pihaleikeissä, sääntöleikeissä, joissa omat yhteiset säännöt – nyt mennään tietokonepelien säännöillä…

Yleisökommentti:

• Edelleen vanhoilla ajattelijoilla annettavaa kasvatuksen tavoitteisiin: yksilö → vapaus, yhteisö → rauha

Pedagoginen rakkaus tienä arvokkaaseen kasvatukseen Simo Skinnari

Simo Skinnari pohti, mitä on arvokas kasvatus, mistä se koostuu ja miten se voisi toteutua. Skinnari näkee arvokkaan kasvatuksen kokonaisvaltaisena (itse)kasvatuksena, joka tavoittelee totuudellisuutta, empaattisuutta, esteettisyyttä ja eettisyyttä. Hän puhuu kasvamaan kasvamisesta (vrt. oppimaan oppiminen). Tätä pedagogiikkaa Skinnari nimittää ”ikuiseksi pedagogiikaksi”, joka on vastakkainen nykyiselle markkinalähtöiselle tai liberalistiselle pedagogiikalle. Kasvatuksen tavoitteena on totuus, kauneus ja hyvyys, jotka hän näkee myös kasvattajan perusarvoina. Opettajan tulee suhtautua oppilaaseen kysyen: Kuka sinä olet? Miten voin auttaa sinua eteenpäin elämäsi tiellä?

Skinnari jaottelee kasvamisen alueet kolmeen osaan: ajattelun sivistys, tunne-elämän sivistys sekä tahdon ja voiman sivistys. Erityisesti murrosikäinen kaipaa Skinnarin mukaan ajattelun sivistystä ja totuudellisuutta. ”Älkää siis uskoko mitä täällä puhun, mutta älkää olko uskomattakaan”, esittää Skinnari. ”– Täytyy siis ajatella.” Tunne-elämän sivistykseen kuuluu empaattisuus ja esteettisyys, ja se näyttää Skinnarin mukaan olevan nykyään hukassa. Tahdon ja toiminnan sivistys merkitsee arvojen toteutumista käytännössä.

Skinnari puhuu myös sisäisestä sivistyksestä, joka liittyy vahvasti oman itsen kokemukseen ja identiteettiin. Sisäinen sivistys pitäisi olla kasvatuksen lähtökohta. Skinnari pohtii, onko aikamme ihmiseltä identiteetti tai elämäntarkoitus kateissa? Miten ”minän pysyvyys” rakentuu nykyään? Missä on identiteettini? Skinnari havainnollistaa minuuden olemukseen liittyvää kysymystä esimerkillä anteeksi pyytämisestä: Kun pyydämme jotakin tekoamme anteeksi, emme pyydä ”anteeksi perimäni ja ympäristöolosuhteitteni tulosta ja siitä aiheutunutta vahinkoa”. Siteeraten V.E. Franklia Skinnari toteaa: ”ihminen on sisimmässään vapaa ja tämän vuoksi myös vastuullinen”. Ihmisyyden perimmäinen lähde löytyy ihmisen sisältä. Opettajan tulisi olla nöyrä ihmisyyden salaisuuden äärellä. Mutta samalla myös rohkea.

Lopuksi Skinnari vielä esittää, että koulutuksestamme puuttuu nykyisin sanan alkuperäinen merkitys ’educare’ – auttaa ulos, kutsua esiin. Nykykoulussa painottuu liikaa ’informare’-aspekti – muotoilla sisään. Opetus siis on tai sen ainakin tulisi olla 1) taiteellinen tapahtuma, joka perustuu 2) tieteellisille oivalluksille ja 3) eettiselle kunnioitukselle. Pedagogisen rakkauden siivittämänä uuden ihmisen tunnuslause voisi olla ”Amo, ergo sum.”

Yleiskeskustelu, yleisökommentit:

• Nykyään on pikemminkin ”Consumo, ergo sum!”
• Miten saataisiin viestiä ja keskustelua vietyä niillekin, jotka eivät näihin seminaareihin tule?
• Värri: Nykyään psykologia määrittää ”neutraalina” tieteenä kasvatuksen kenttää – Mikä ihmiskäsitys sen taustalla on? – Mitkä arvot psykologian taustalla vaikuttaa? Ei ihmistä pystytä tyhjentävästi määrittelemään

Seminaarin päättäminen
Skinnarin loppusanat: rakkaus + viisaus = filosofi = ihminen.

Advertisement