Arvio Koulu ja valta -pamfletista

28 lokakuun, 2008 · Filed under Tapahtumista

Autonomista koulua etsimässä

Liken Into-pamflettisarjassa on juuri julkaistu Koulu ja valta –kirjanen, jossa eri alojen tutkijat tarkastelevat koulun ja vallan suhteita: oman kuvauksensa mukaan kyseessä on ”poliittinen ja filosofinen analyysi koulusta yhteiskunnan valtarakenteiden puristuksessa”.

Kirjoittajat ovat sekalainen joukko ja niinpä tekstien aiheet ja näkökulmatkin vaihtelevat melkoisesti. Teos saa miettimään, mikä mahtaa olla pamfletin funktio ylipäänsä – olen ajatellut pamflettia nimenomaan vaikuttavana tekstinä, jossa pyritään saamaan läpi jokin selkeä pointti. Tässä mielessä Koulu ja valta ei kyllä ole pamfletti ensinkään, vaan pikemminkin lyhyt esseekokoelma, josta ei löydy mitään varsinaista punaista lankaa. Kirjoittajat tosin totesivat julkaisutilaisuudessa, että tämä on yksi kirjan tehtäviä. Ainakin kirja pitää sisällään ns. keskustelunavauksia moneen suuntaan, useat niistä kuitenkin jäävät melkoisiksi tyngiksi.

Kirjoittajia jakaa moni asia eikä yhteisiä nimittäjiä tunnu aina olevan montaa – jollei sellaiseksi oteta jotain ”kriittisen ajattelun” tai ”yhteiskunnallisen valveutuneisuuden” tyyppistä latteutta. Osa kirjoittajista asettuu puolustamaan opettajan valtaa, osa taas on sitä vastaan. Osa kannattaa peruskoulua, osa vastustaa sitä. Osa näkee autonomisuuden hyvänä asiana, osa samastaa sen vastuuttomuuteen.

Monet näkökulmat

Juha Suoranta käy läpi inhimillisen pääoman teorian ongelmakohtia, mutta päätyy lopulta ainoastaan siihen, että opettajien tulee olla yhteiskunnallisesti tiedostavia, rohkaista tiedostamiseen ja toimia ”kriittisen humanismin ihmiskilpinä”. Kaikesta jaloudestaan huolimatta näkymä on aika masentava: taistelu on jo hävitty, mutta seisokelkaamme tässä vielä ylväinä, pystypäin uusliberalistista kuoliniskua odottaen, katse kansankodin kultaiseen kuuskytlukuun kiinnittyneenä.

Virpi Lehtisen mielestä koulusta olisi luotava paikka, jossa hyötyajattelu ei päde. Ongelmana on myös se, että kouluilta puuttuu ”riittävän vahva koulutuksen ideaali”. Lehtisen mukaan tarvitaan toimintaa, joka on hyödytöntä, mutta sinällään kuitenkin arvokasta – kuten leikki ja sen hienostunut muoto, taide. Jälleen palataan mielestäni joutilaan porvarin ihmiskäsitykseen ja ajatukseen siitä, että koulu on nuorten flanöörien ulkoilupuisto, jossa he voivat maailman huolilta turvassa leikkiä surutta harmittomia leikkejään. Miksi koulun kuitenkaan pitäisi vieraantua maailmasta yhtään enempää? Eikö se jo nyt pyri irrottautumaan yhteiskunnasta aivan liiaksi? Tarvitaan enemmän sitoutumista ja enemmän yhteistyötä; enemmän konkreettista osallistumista ja yhdessä toimimista – ei irtisanoutumista ja erilleen jättäytymistä. Koulun ei pitäisi tyytyä käyskentelyyn: kädet on liattava.

Annika Luther kertoo kiinnostavasti projekteista, joita hän on oppilaidensa kanssa toteuttanut. Oppilaat ovat voineet valita maailmasta kohteen, jonka hyväksi he haluavat humaanin ekologian kurssilla työskennellä, ja sitten kaikki ovat yhdessä tehnet työtä tuon kohteen eteen, oli se sitten Pakistanin maanjäristysuhrit tai Chiapasin zapatistiliike. Juuri tällaista toimintaa koulussa voidaan parhaimmillaan toteuttaa. Tässä näkyy myös selvä vastakohtaisuus edellä mainittuun leikkiin ja hyödyttömyyteen.

Pia Mikander taas ottaa esiin monta keskeistä ongelmaa nykykoulun kulttuurienvälisyydessä. Muiden kuin suomen tai ruotsin äidinkielentunnit on sijoitettu jämäpaikoille koulupäivän loppuun (mikä johtaa kahteen asiaan: oppilaat ovat väsyneitä ja tajuavat, että oma äidinkieli ei ole yhtä arvokas kuin valtakielet, koska sitä opetetaankin milloin sattuu); uskonnonopetus on puheista ja mietinnöistä huolimatta yhä kristillisvetoista ja rasismia ei rakenteellisena ongelmana oteta vakavasti vaan konfliktit palautetaan ihmisten persoonallisuuksiin.

Kenen koulu?

Kirjan keskeisimmäksi jakolinjaksi erottuu mielestäni kysymys oppilaan ja opettajan suhteesta. Toiset (esim. Vesikansa ja Reuter) ovat sitä mieltä, että opettaja on koulun perusta. Sari Vesikansa totesi julkistustilaisuudessa, että koulu on olemassa sitä varten, että opettajat voivat jakaa tietojaan eteenpäin – koulu on siis eräänlainen tradition eteenpäin siirtämistä varten kehitetty laitos. Reuter puolestaan näki oppilaan ja opettajan välisen hierarkian sellaisena, joka on koulun kestoaikana ehdoton, mutta hitaasti itseään purkava niin, että kun koulu joskus loppuu, ovat oppilas ja opettaja ”samalla tasolla”. Ennen tätä samanarvoisuus on kuitenkin vain vastuuttomuutta. Vesikansa kirjoittaakin, että koulun keskeinen ongelma on opettajia kohtaan koettu epäluulo ja opettajien heikko asema. Ehkä kuitenkin tulisi olla huolissaan oppilaiden asemasta, onhan koulu sen verran hierarkinen valtarakennelma.

Toisten kirjoittajien mielestä koulussa olennaisinta ovat oppilaat. Koulu on heille paikka, jonne ihmiset organisoituvat voidakseen oppia itseään kiinnostavista asioista. Opettajat ovat tällöin niitä, joilla sattuu olemaan tietoa näistä asioista. Muutoin he eivät kuitenkaan ole sen erityisempiä kuin muutkaan koulussa olijat: hierarkia on lähinnä tiedollinen ja kaikki koulussa olijat ovat samassa veneessä toteuttamassa yhteistä projektia.

Näiden kahden position välillä ei mielestäni ole vaikea valita. Kiinnostavimpia artikkeleja kirjassa ovatkin Jan-Mikael Hakomäen ja Kalle Sepän sekä Mikko Jakosen kirjoittamat tekstit, joissa pohditaan autonimisen koulun mahdollisuutta ja koulun asemaa tietokapitalismissa.

On kyllä aivan pakko kysyä, mitä ”kriittinen kasvatus” ja ”yhteiskuntakriittiseksi kasvattaminen” tai ”mielikuvituksen arvon nostaminen”, josta nykyään puhutaan paljon (niin tässä kirjassa kuin sen julkaisutilaisuudessakin) voi koulussa oikein tarkoittaa? Moni tuntuu näkevän nämä asiat jonkinlaisina koulun pelastajina ja tulevaisuuden toimintaohjeina. Mielestäni emme kuitenkaan kärsi mistään tiedostamisvajeesta tai kriittisyyden puutteesta. Pikemminkin niistä on ylitarjontaa. Sen enempää oppilaiden kuin opettajienkaan joukossa ei tänä päivänä ole juuri ketään, joka ei olisi kriittinen nykymaailmaa kohtaan tai tiedostaisi sen vääryyksiä. Olennaisempaa taitaa kuitenkin olla se, että tämä kriittisyys ja tiedostamiskyky on nostettu tuotantovoimaksi, kuten Mikko Jakonen artikkelissaan huomauttaa. Emme siis toden totta tarvitse yhtäkään uutta kriittistä ääntä huutamaan korpeen sitä, kuinka meidän on herättävä tiedostamaan maailman vääryydet. Tiedostamisen aika meni jo, nyt tarvitaan toimintaa! Vaikka kriittisyys tuo lämpöä syksyn pimeneviin iltoihin, ei koulua sillä pelasteta.

Kuten Hakomäki ja Seppä toteavat, valtaa ei aina ole pakko pelätä vaan sen voi rohkeasti ottaa omiin käsiin. Tähän on koulussa tähdättävä: sellaisen tilan luomiseen, jossa oma elämä voidaan aidosti ottaa haltuun.

Muutamat kirjoittajat korostavat sivistyksen tärkeyttä kasvatuksen ideaalina: koulu johdattaa oppimisen iloon ja itsensä sivistämiseen. Sivistys on kuitenkin vallitsevien arvojen hyväksymistä: civis on aina kaupunkilainen ja yhteisön ulkopuolelle suljetut barbaareja. Sieltä yleensä kuitenkin löytyvät parhaat tyypit. Vähät siis sivistyksestä – vaatikaamme kouluun lisää barbariaa!

Advertisement