Vuoden 2009 Effen kesäkollokvio Creativity Genesis pidettiin kesäkuun puolivälissä Wittenissä Saksan länsikolkassa. Mukana oli noin 50-60 osallistujaa eri puolilta Keski- ja Itä-Eurooppaa ja myös neljä edustajaa Suomen Effestä. Kollokvion teemana oli tällä kertaa se, miten luovuutta ja innovaatiota voidaan tuoda koulutukseen. Ehkä voitaisiin myös kysyä, onko luovuus ylipäätään hyvä asia? Keskustelun aikana tuntui koko ajan tarpeellisemmalta pohtia, mihin luovuutta tarvitaan; mitä se voi meille tarjota; miksi tavoittelisimme sitä; ja miten sitä hallitaan?
Temaattisesti kollokvion ohjelma oli laadittu niin, että perjantaina keskusteltiin luovuuden määrittelystä, lauantaina sen tuomisesta opettajankoulutukseen ja sunnuntaina käytännön kokemuksista opetustilanteissa. Lauantaina osallistuimme myös työpajoihin, joissa tutkittiin ja kokeiltiin erilaisia luovuuteen liittyviä työskentelytapoja.
Keskustelu alkoi perjantaina Fiona Carnien yleisesittelyllä, jossa hän kertoi Effen pyrkivän pluralismin tukemiseen koulutuksessa eli toisin sanoen siihen, että ihmisillä olisi kaikissa maissa useita vaihtoehtoisia mahdollisuuksia valita koulutustapoja, menetelmiä ja kouluja. Luovuudesta puhuessaan Carnie totesi Einsteinia lainaten, että ihminen tarvitsee kehittyäkseen ennen kaikkea vapautta. Tästä päästiinkin ajankohtaiseen ongelmaan: miten tehdä tilaa luovuudelle, joka ei automaattisesti johtaisi talouden loputtomaan kasvuun ja ympäristön tuhoutumiseen? Carnien mukaan tarvitaan ennen kaikkea mielikuvitusta paremmasta maailmasta. Epäselväksi tosin jäi, mistä tämä mielikuvitus kumpuaa ja miten se toimii. Palattakoon siihen myöhemmin.
Euroopan komission edustaja Roger O’Keefe kävi läpi komission näkökulmaa luovuuteen. Hän korosti mm. sitä, että jo pitkään on ollut selvää, että luovuus on keskeinen tuotantovoima ja taloudessa on siirrytty pois ns. tayloristisesta liukuhihnatyön mallista. O’Keefe sanoi poleemisesti, että jos ihmisille opetettaisiin yliopistoissa jotain tiettyä taitoa, heidän siirtyessään työelämään se olisi jo vanhentunut. Koulutuksessa on siis tuotettava ennen kaikkea kykyä oppia ja kykyä luoda, kykyä omaksua uutta ja soveltaa sitä uusiin tilanteisiin. Tässä suhteessa luovuutta siis tuetaan ja kannustetaan monesta suunnasta. Onko kerrankin käynyt niin, että talous, valtiovalta ja viranomaiset ovat yhteisrintamassa opettajien ja kasvattajien kanssa tukemassa humaaneja arvoja? Valitettavasti asia ei taida olla näin yksinkertainen.
Jo perjantaina kävi ilmi luovuuden ongelmallisuus koulutukseen, oppimiseen ja opettamiseen liittyvässä keskustelussa. Oli toistuvasti lähdettävä liikkeelle alusta eli siitä, mitä kukin keskustelija luovuudella tarkoitti, ja joskus ihmisten käsitykset luovuudesta olivat hyvinkin kaukana toisistaan. Karkeasti ottaen voidaan erottaa kaksi lähestymistapaa: 1) luovuus on jokin ihmiselle ominainen ja luonnollinen piirre ja sellaisenaan melkeinpä ihmisen lajiominaisuus – ihminen siis on luova, halusi tai ei; ja 2) luovuus on jotain, johon tulee pyrkiä, josta koulutuksen on huolehdittava ja jota siis välttämättä ei ole olemassa, vaan joka on aina tuotettava uudelleen. Toki näiden kahden näkemyksen välille voitiin rakentaa erilaisia keskiteitä esimerkiksi niin, että ajatellaan luovuuden olevan ihmiselle luonnollinen ominaisuus, joka kuitenkin on vahvimmillaan lapsuudessa ja sitten vähitellen vaimenee ja heikkenee, kadoten pahimmassa tapauksessa kokonaan, ja jota voidaan koulutuksen ja ohjauksen avulla pyrkiä tavoittamaan uudelleen, kuten esimerkiksi kollokviossa vierailleet luovuusasiantuntijat Gerhard Huhn ja Jörg Mehlhorn esittivät.
Kuitenkin tuntui siltä, että nämä kaksi käsitystä luovuudesta törmäsivät toisiinsa jatkuvasti: ja miten ne voisivatkaan olla törmäämättä? Jos ajatellaan, että ihminen on olemukseltaan luova, on keskeistä tämän luovuuden suojeleminen ja autonomian rakentaminen sen ympärille. Toisin sanoen on siis pyrittävä takaamaan itsenäinen oikeus luovuuden käyttöön. Jos taas ajatellaan, että luovuus on tuotettava jollain tavalla, päädytään siihen, että ihminen ei olemukseltaan ole riittävän luova tai ainakaan ei oikealla tavalla luova. Ja oikea tapa näytti varsin usein olevan se, jonka tämänhetkinen talous arvottaa korkeimmalle – siis kyky innovoida kiireisessä ja alati muuttuvassa ympäristössä; kyky ratkaista monimutkaisia (mutta valmiina annettuja) ongelmia haasteellisissa ympäristöissä ja niin edelleen. Tällaisessa ajattelussa luovuuden tehtävä on vastata kysymykseen miten?, muttei koskaan kysymyksiin mitä? tai miksi?
Tästä päästäänkin luovuuden ja innovaation vastakkainasetteluun, joka toki myös nousi esille useaan otteeseen. Perinteisesti ne määritellään niin, että luovuus on ihmisen kykyä luovaan, itsenäiseen ja oma-aloitteeseen toimintaan ja innovaatio taas kykyä saada luovuus palvelemaan jotain kohdetta, tehtävää tai tarkoitusta, toisin sanoen siis sen tekemistä ”yhteiskunnallisesti hyödylliseksi”. Keskustelussa oltiin varsin yksimielisiä siitä, että luovuutta on tuettava ja sille on luotava tilaa, innovaation suhteen taas on oltava varuillaan – onhan aikamme täynnä esimerkkejä siitä, kuinka kaikki pyritään tuotteistamaan jo varhain.
Luovuuteen ja innovaatioon liittyy myös kysymys ohjauksesta ja kontrollista. Luovuus sinällään on aina jotain uhkaavaa ja uutta ja vaatii seurakseen kontrollia. Hallitsematon luovuus on vaarallista. Sitä pyritäänkin jatkuvasti kontrolloimaan ja asettamaan joihinkin rajoihin: myös tätä laimentamisen prosessia voitaisiin ehkä kutsua innovaatioksi. On siis oltava luova, muttei liian luova ja luova, muttei kyseenalaistava. Luovuuden ja innovaation suhde valottui kiinnostavasti myös Pat Cochranen ja Pat Chapmanin esityksissä, joissa he lainasivat englantilaista viranomaismääritelmää, jonka mukaan luovuus on ”producing something of value”. Tällaisen määritelmän mukaan luovuus siis edellyttää jonkin arvon synnyttämistä eikä sinällään ole arvo. Keskustelussa nousi esiin kysymys esimerkiksi Van Goghin luovuudesta: voidaanko ihmistä pitää luovana, jos hän ei saa yhteiskunnallista arvostusta? Oliko Van Gogh luova elinaikanaan, kun hänen töitään ei ostettu eikä hän kiinnostanut ketään? Mahdollisesti, mutta pidettiinkö häntä luovana silloin? Pidetäänkö häntä luovana nyt? Milloin Van Goghista tulee luova? Silloinko, kun hänen työstään aletaan maksaa? (Siis vasta hänen kuolemansa jälkeen..) Kuka siis määrittelee luovuuden – ostajako? Yllättävän moni ainakin tuntui olevan sitä mieltä, että luovuus edellyttää jonkinlaista yhteiskunnallista tunnustusta ja hyväksyntää.
Voitaisiinko sitten kysyä, onko luovuus ylipäätään hyvä asia? Mielestäni kyllä. Keskustelun aikana tuntui koko ajan tarpeellisemmalta pohtia, mihin luovuutta tarvitaan; mitä se voi meille tarjota; ja miksi tavoittelisimme sitä? Nämä ongelmat on ratkaistava ennen kuin voidaan ryhtyä päättäväisesti toimimaan luovuuden puolesta. Ensimmäinen askel tähän suuntaan on sen määritteleminen, mitä kasvatuksella ja oppimisella tarkoitamme ja mitä niiltä toivomme. Itse ajattelisin, että ensisijaista on autonomian vahvistaminen ja tukeminen, sillä toisin kuin luovuus, se ei synny itsestään. Tarvitaan tilaa, jossa voidaan toimia omista lähtökohdista käsin ja itse asetettujen päämäärien hyväksi. Yksi keino tähän on katkosten ja tyhjiöiden luominen – tilojen, joiden merkitystä ei ole annettu ennalta, vaan jotka avautuvat joutilaisuudelle, tyhjäkäynnille ja hitaudelle, joiden kautta vuorostaan voi syntyä jotain itsenäistä ja vahvaa.
Tämä johtaa toiseen keskeiseen ongelmaan, joka ainakin iltakeskustelujemme pohjalta jaettiin melko yleisesti ja johon yhtä yleisesti oli vaikea löytää ratkaisua. Uskoakseni tämä kysymys on kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeä, mikäli luovuuden käsitettä halutaan ensinkään käyttää. Kyse on siitä, että monille on nykyään intuitiivisesti selvää, että luovuudella voidaan tarkoittaa ja ajaa monia eri asioita ja sitä voidaan käyttää monilla tavoilla. Suuri osa nykyisistä töistä suorastaan elää luovuudesta. Aika, jolloin luovuus kuului harvojen ja valittujen (”kulttuurieliitin”) arkeen ja oli muille jotain tukahdutettua ja pois suljettua, on ohi. Nyky-yhteiskunta ja nykytyö samanaikaisesti kannustaa ja vaatii olemaan luova ja ratkaisemaan jatkuvasti uusia ja ennen kohtaamattomia ongelmia (ja samoin toimii sivumennen sanoen myös koulu). Intuitiivisella tasolla useimmat kuitenkin näkevät eron sen välillä, käytetäänkö esimerkiksi taiteellista luovuutta jonkin tunteen, tilanteen tai taistelun kuvaamiseen ja kommunikoimiseen vai jonkin tavaran myymiseen. Luovuus siis tavallaan vie meidät vain tiettyyn pisteeseen asti ja siitä eteenpäin on etsittävä toisia käsitteitä ja tavoitteita eteen tulevien ongelmien ratkaisemiseen. Voitaisiin ehkä sanoa niinkin, että luovuus on menetelmä tai keino johonkin, mutta ei auta meitä tavoitteen tai määränpään asettamisessa. Niinpä – palatakseni edelliseen kappaleeseen – kyse on siitä, miten ihminen käsitetään, mitä koulutukselta ja oppimiselta halutaan ja mitä esimerkiksi koulun tulisi tehdä. Mielestäni ensisijaista on autonomisen toiminnan tukeminen ja mahdollistaminen, ihmisten itsenäisyyden tukeminen ja samalla yhteistyön helpottaminen. Olennaista on kuitenkin se, että ihmiset voivat itse asettaa tavoitteensa ja toimia elämässään tavoilla, jotka kokevat itselleen mielekkäiksi, ja pyrkiä päämääriin, jotka asetetaan itse. Ehkä voitaisiin sanoa, että keskeistä on vapaus päättää omien ajatusten käytöstä.
Avoimet opit - opintopiiri 
Vastaa