Ivan Illich: Kouluttomaan yhteiskuntaan

26 elokuun, 2008 · Filed under Illich

Ivan Illichin kirjaa Kouluttomaan yhteiskuntaan käsiteltiin piirissä toukokuussa 2008. Tässä siitä lyhyet muistiinpanot:

Kouluttomaan yhteiskuntaan?

Illich kritisoi sitä, että ihmiset antavat koulujärjestelmän alistaa itsensä siihen, että oppia voi vain jossain muodollisessa systeemissä ja autonominen toiminta on aina jotenkin epäilyttävää.

• ”Koulu johtaa monet eräänlaiseen henkiseen itsemurhaan saattaessaan ihmisen luovuttamaan vastuun omasta kehityksestään” (s.94)

Luku 1: Miksi koululaitos on lakkautettava?

Aluksi Illich käy läpi sitä, miten valtionkoulusta pitäisi luopua ja siirtyä esim. eräänlaiseen opintosetelijärjestelmään, mikä kyllä hämäsi todella paljon, etenkin kun se lainailee Milton Friedmania ja muita äärioikeistolaisia libertaristisia talousteoreetikkoja, mutta nämä ovat ilmeisesti vain sivujuonne tässä ja sitten päästään asiaan. Kirja on kirjoitettu 1970-luvun alussa kritiikkinä byrokratisoitumiselle, hallitsemattomalle talouskasvulle, kulutuksen lisääntymiselle, kapitalismille jne. eli jonkin verran tässä on tiettyä ”paluu luontoon” –meininkiä (johon olisi nykypäivänä hiukan liian nostalgista sitoutua), mutta paljon hyvääkin.

Illich kritisoi koulua siitä, että asioiden todellinen oppiminen jää siellä toissijaiseksi ja ihmisiä opetetaan arvostamaan vain muodollisia kriteerejä kuten luokalta pääsyä. lienemme samaa mieltä. toteaa, että ”toinen tärkeä harhakuvitelma, jolle koulujärjestelmä perustuu, on se että suurin osa oppimisesta olisi opetuksen tulosta. (…) suurin osa oppimisesta tapahtuu satunnaisesti eikä suurin osa tarkoituksellisestakaan oppimisesta ole ohjelmoidun opetuksen tulosta.” (s.26-27) Samaa mieltä tästäkin. Lisäksi täytyy mainita että Illich kirjoittaa todella hauskasti ja nasevasti, olen koko ajan repeilemässä kun luen tätä.

Jatkossa todetaan, että koulujärjestelmä eriarvoistaa koska se tekee tärkeäksi sen, miten taidot on hankittu (tutkinnon) eikä niitä taitoja sinänsä. Illich sanoo, että monet teinit pystyvät opastamaan ikätovereitaan paljon paremmin kuin opettajat. Opintopiirejä kannustetaan: ”heidän pitäisi voida kokoontua käsittelemään itse oma-aloitteisesti määrittelemäänsä ja valitsemaansa ongelmaa” (s.36) Annetaan myös ihan käytännön neuvoja siitä, miten kun vaikka tavataan jonkun kirjan pohjalta kahvilassa, osallistujat voivat laittaa kirjan kuppinsa viereen merkiksi niille, jotka ovat piiriin osallistumassa, näin voi tuntemattomatkin löytää toisensa ja kokoontua opiskelemaan..

Illich sanoo, että ”jokainen meistä on vastuussa siitä mitä hänestä on tehty siinäkin tapauksessa, ettei kykenisi tekemään muuta kuin hyväksymään vastuunsa ja toimimaan varoituksena muille.” (s.44)

Luku 2: Koululaitoksessa esiintyvien ilmiöiden tarkastelua

Kakkosluvussa Illich vertaa koulua kirkkoon aika hauskasti. Hän miettii, mitä historiallista instituutiota nykyinen koulutus eniten muistuttaa ja tulee siihen tulokseen että katolista keskiaikaista kirkkoa – not good..

Illich käy lyhyesti läpi lapsuuden ilmaantumisen historiallisena käsitteenä (viitaten tässä ainakin Philippe Ariesin kirjaan lapsuuden keksimisestä), toteaa että lapsi syntyy vasta 1800-luvulla.

• ”ennen 1900-lukua eivät rikkaat eivätkä köyhät tunteneet lasten vaatteita, lasten leikkejä eivätkä lasten koskemattomuutta lain edessä. lapsuus kuului porvaristolle. työmiehen lapsi, pienviljelijän lapsi ja aatelismiehen lapsi pukeutuivat kaikki samalla tavalla kuin isänsä ja joutuivat hirteen aivan samalla tavalla kuin isänsä. porvariston keksittyä ”lapsuuden” tämä kaikki muuttui” (s.47)

Kaikki eivät ehkä pidä tästä kohdasta, mutta asiassa on sikäli perää, että vaikka lapsuuden eristyslaatuisuuden tunnistaminen antaa monia mahdollisuuksia, niin siinä on kyllä myös iso riski lapsen muuttamisen näyttelyesineeksi ja ihmettelyn kohteeksi sen sijaan että tämä voisi olla aito toimija.

• ”Ellei olisi mitään tälle ajalle ominaista ja pakollista koululaitosta, ”lapsuus” loppuisi. Rikkaiden maiden nuoriso vapautuisi sen tuhoisuudesta ja köyhät kansat lopettaisivat yrityksensä matkia rikkaiden lapsellisuutta” (s.49)

Kiinnostava on myös seuraava pointti:

• ”Yhteiskunnan tekemä päätös myöntää kasvatusvaroja pääasiallisesti niille kansalaisille, jotka ovat jo ohittaneet neljän ensimmäisen elinvuotensa erikoislaatuisen oppimiskyvyn mutta eivät vielä ole saavuttaneet itse motivoimansa oppimishalun huippua, vaikuttaa luultavasti jälkikäteen tarkastellen oudolta” (s.49)

Illichin mukaan kaikki oppivat suurimman osan elämässään tärkeistä asioista koulun ulkopuolella. ”Elämään jokainen oppii koulun ulkopuolella. Opimme puhumaan, ajattelemaan, rakastamaan, tuntemaan, leikkimään, kiroilemaan, politikoimaan ja tekemään työtä opettajan puuttumatta asiaan.” (s.50) Tämä ei valitettavasti kuitenkaan johda siihen, että koulu olisi merkityksetön. Se vain lisää koulun vahingollisuutta, koska koulusta tulee pakollinen pelkän muodollisen asemansa perusteella – kaikki tietävät, ettei siellä opita mitään, mutta sinne on silti pakko mennä. Illichin mukaan köyhiä vanhempia ei ollenkaan kiinnosta se, mitä heidän lapsensa ”oppivat” koulussa vaan se, että he saavat päästötodistuksen.

• ”Keskiluokan vanhemmat taas luovuttavat lapsensa opettajan hoitoon estääkseen heitä oppimasta sitä, mitä köyhät oppivat kadulla.” (s.50)

Illichin näkemyksen mukaan koulujärjestelmä riistää erityisesti köyhiltä itsekunnioituksen, kun heidät pakotetaan ”hyväksymään usko, joka takaa pelastuksen ainoastaan koulunkäynnin kautta” (s.51).

Koulun ja kirkon analogisuutta korostetaan seuraavaksi vertaamalla opettajan ja papin rooleja: ope on samaan aikaan valvoja (sääntöjen noudattaminen ), siveydenvalvoja (ope vanhempien, jumalan ja valtion sijaisena) ja hoitaja (oppilaan yksityiselämän penkominen). Opettajan valtuudet ovat lähes yhtä rajattomat ja moninaiset kuin keskiajan paavin.

• ”Meidän on lähinnä kiinnitettävä huomiomme siihen, että koulutuksen seremoniat ja rituaalit itsessään ovat tuo opinto-ohjelma. Paraskaan opettaja ei täysin pysty suojaamaan oppilaitaan siltä.” (s.56)

Luku 3: Edistyksen ritualisointi

Yliopisto on 1968:n jälkeen menettänyt arvovaltaansa, koska opiskelijat ovat enenevässä määrin kyseenalaistaneet sen yksinoikeuden tietoon ja oppiarvoihin. Tässä Illichin on muuten hyvin lähellä nykyisen autonomisen opiskelun liikettä, joka mm. Deleuzeen nojaten myös kyseenalaistaa tiedon ja auktoriteetin suhteen. Illich oli varsin ennakkoluulottomasti ottamassa käyttöön tietotekniikan mahdollisuuksia, ehkä se on tässäkin taustalla, sillä tiedon välittämisen helpottuminenhan on suurelta osin ollut kaatamassa akateemisten instituutioiden tietomonopolia (esim. Wikipedia).

Illichin pääpointti on tässä kuitenkin se, että yliopisto on yksi sellaisista muodollisista koulutusinstituutioista, jotka vakiinnuttavat tutkintojen ja muodollisten pätevyyksien ylivallan suhteessa käytännön tietoihin ja taitoihin. Ihmiset totutetaan etsimään muodollista pätevyyttä sen sijaan, että osattaisiin joitain käytännön taitoja. Tämä johtaa Illichin mukaan epäsuorasti myös kulutusyhteiskunnan syntyyn ja vahvistumiseen, sillä jakamisen sijasta keskitytään ostamiseen, taitojen hankkimiseen, eristämiseen ja suojelemiseen. Tavallaan rakenne on myös demokratian vastainen, jos demokratialla ajatellaan tilannetta, jossa jokainen jakaa erityiset kykynsä muiden kanssa. Kulutusyhteiskunta johtaa tilanteeseen, jossa jokainen pyrkii hankkimaan erityisiä kykyjä, mutta jakamaan niitä vain maksua vastaan, tuotteistettuina, ja siihen asti suojelemaan niitä mahdollisimman hyvin, sillä jos tieto aiotaan muuttaa rahaksi, on siitä myös tehtävä niukkaa.

Illich menee niin pitkälle, että väittää kulutusyhteiskunnan seuraavan väistämättä julkisesta ja pakollisesta koulutusjärjestelmästä:

• ”Emme voi panna alulle opetuksen uudistusta ellemme ensin ymmärrä, ettei henkilökohtaista oppimista eikä yhteiskunnallista tasa-arvoa voida lisätä koulurituaalin avulla. Emme pysty korjaamaan kulutusyhteiskuntaa ellemme ensin käsitä että pakolliset julkiset koulut vääjäämättömästi luovat tällaisen yhteiskunnan riippumatta siitä, mitä niissä opetetaan.” (s.63)

Jälleen palataan siihen, että oppiminen on ihmiselle luonnollinen prosessi, joka useimmiten tapahtuu ilman institutionalisoitua ohjausta: ”Suurin osa oppimisesta ei suinkaan ole opetuksen tulosta. Pikemminkin se on tulos esteettömästä osallistumisesta mielekkäissä puitteissa tapahtuneeseen toimintaan.” (s.64) Koulussa on myös se ongelma, että sen on pakko tehdä kaikesta mitattavaa. Koulu totuttaa ihmisen ajatukseen, että kaikki on mitattavissa, mielikuvitusta myöten (s.65). On selvää, että arvokkainta on kuitenkin uuden ja ennen näkemättömän luominen, joka ei koskaan ole mitattavissa. Millä asteikolla voitaisiinkaan mitata sitä, mitä ei vielä ole? Illichin mukaan koulu totuttaa ihmiset etsimään itselleen valmiin kolon, johon voi pujahtaa sen sijaan, että joutuisi itse muokkaamaan maailman näköisekseen.

• ”Ihmiset, jotka alistuvat toisten normeihin ja sallivat omaa kehitystään mitattavan, soveltavat pian samaa mittapuuta itseensä. Heitä ei enää tarvitse asettaa omalle paikalleen, vaan he asettautuvat itse heille osoitettuun koloon, puristautuvat siihen syvennykseen, jota heidät on opetettu etsimään, ja prosessin jatkuessa he asettavat toverinsakin omille paikoilleen kunnes kaikki henkilöt ja asiat sopivat yhteen. Ihmiset on koulutettu tähän pieneen mittakaavaan, päästävät mittaamattomat kokemukset käsistään. Heille jokin, jota ei voida mitata, muuttuu toisarvoiseksi ja pelottavaksi. Heiltä ei tarvitse riistää heidän luovaa kykyään. Opetuksen vaikutuksesta he ovat oppineet olemaan tekemättä omia asioitaan ja lakanneet olemasta oma itsensä – he arvostavat vain sitä, mikä on tehty tai tehtävissä.” (s.65–66)

Luku 4: Laitoskirjo

Illich vastustaa jäykkiä instituutioita, jotka tuhoavat ihmisten itseluottamuksen ja antavat heille negatiivisen kuvat itsestään (esim. vankilat, mielisairaalat, lastenkodit, sairaalat). Hyviä instituutioita taas ovat sellaiset, joille on ominaista spontaani käyttö ja ”elämänmyönteisyys”: esim. puhelinlinjat, metro, postinkanto, torit, vaihtokauppa, viemäröinti, juomavesi, puistot ja epäilemättä myös internet. Näissä sääntöjen tehtävä on asettaa joitain rajoituksia käytölle, muissa taas asettaa määräyksiä siitä, miten tulee käyttäytyä. (s. 87-88) Tätä voi verrata deleuzelaiseen suhdekäsitykseen, jossa hyviä ovat ne, jotka lisäävät voimaa, laajenevat ja yhdistyvät, huonoja taas ne, jotka tukahduttavat ja hajottavat.

Yleistä

Yksi, mitä tässä yhteydessä tietysti voidaan miettiä on se, mihin vapauden alue voisi nykyään sijoittua. Illich näkee koulun selkeästi alistavana instituutiona, joka uudistaa yhteiskunnaallisia valtarakenteita ja kulutusyhteiskunnan järjestystä. Onko tämä liian 70-lukulainen näkemys asiasta? Entä jos nykyään vaatimukset oppilaita kohtaan eivät enää tule koulusta vaan kaikkialta muualta yhteiskunnasta ja koulu voisikin olla se, joka tarjoaa oppilaille jonkinlaista vapauden tilaa? Opo ei enää määrää oppilasta tekemään sitä tai tätä vaan sanoo: ”Tee ihan mikä sinusta tuntuu hyvältä, ihan mitä tahdot, mutta jos et ole luova ja kekseliäs, et menesty elämässä.:” Toisin sanoen: jos koulun sisällä onnistuttaisiin organisoitumaan toisella lailla, luomaan rakenteita, jotka eivät toimi samalla logiikalla kuin markkinayhteiskunta? Silti Illichin kritiikki koulun pakollisuudesta ja oppilaan autonomian viemisestä jää toki voimaan.

Sattumoisin myös Gilles Deleuze on puhunut koulun asemasta alistavana instituutiona keskustelussaan Foucault’n kanssa vuonna 1972:

• ”Esittämäsi teoria pätee myös kääntäen. Emme pelkästään kohtele vankeja lapsellisesti, vaan kohtelemme myös lapsia ikään kuin he olisivat vankeja. Meidän yhteiskunnassamme lapset alistetaan infantilisaatioprosessiin, joka on heidän perusluonteensa vastaista. Kiistämätöntä on, että koulut ja tehtaat muistuttavat vankiloita. Hyvä esimerkki tästä on Renault’n autotehdas (tai mikä muu tahansa suuri tehdas), jossa jokaisella työntekijällä on päivittäin käytössään kolme lippua käymälässä käymistä varten.” (Deleuze: Autiomaa, Gaudeamus 1992, s. 95)

Eräät ovat jatkaneet tästä siihen, että siirtyminen kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan – joka taas kytkeytyy esim. fordistisen tehdastuotannon ja postfordistisen yhteiskunnallistuneen tuotannon väliseen siirtymään – heijastuu myös instituutioihin. Koulu luetaan yhdeksi perinteisistä yhteiskuntainstituutioista ja aivan kuten armeija, vankila, mielisairaala …, sekin on joutunut eneneviin ongelmiin tänä päivänä. Tämän ajatellaan johtuvan siitä, että perinteiset kuri-instituutiot eivät enää vastaa yhteiskunnallisiin ongelmiin tai yhteiskunnalliseen todellisuuteen.

Perinteisesti tehtaassa, sairaalassa, vankilassa ja koulussa raja ulko- ja sisäpuolen välillä on ollut jyrkkä. Tämä ei enää päde: tehtaassa joudutaan päästämään kysyntä ja kuluttajat suoraan mukaan tuotantoon, sairaalassa potilaat siirretään avohoitoon, vankilat muuttuvat seuraamisjärjestelmiksi ja koulussa keskitytään oppimisen oppimiseen. Ei ole enää mahdollista sanoa, missä on instituution ja ulkopuolen välinen raja. Keskeisiksi nousevat erilaiset kontrollijärjestelmät, jotka levittäytyvät joka puolelle eivätkä ole rajattuja tiettyyn tilaan, kuten kurijärjestelmät. (Ks. Jussi Vähämäki: ”Muutos filosofian asiana”, teoksessa Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Eetos 2004, s. 33.)

Illichin teos englanniksi: http://www.preservenet.com/theory/Illich/Deschooling/intro.html

Suomalainen, tuore Illich-aiheinen väitös löytyi Juha Suorannan blogin kautta: Illich Rovaniemellä

Advertisement